Osa 12. Omatunto

Kaksi vuotta sitten:

Tuijotin eteeni mitään näkemättä. Yritin tuntea jotain, tuskaa, surua tai edes järkytystä. En pystynyt siihen. Tuntui, kuin aivoistani olisi kadonnut se osa, joka säätelee tunnetiloja.

Korvissani kaikui yhä isän varoittava huudahdus ja silmäni näkivät vain minua vastaan ajavan auton häikäisevät ajovalot. Miksei se idiootti vaihtanut pitkiä valoja lyhyisiin? Ehkä minä sitten olisin nähnyt sen. Sisälläni liikahti jokin ja kurkkuuni nousi ällötttävä pala.

Tai sitten en olisi nähnyt. Turhahan sitä oli enää vatvoa, tehty mikä tehty. Laitoin silmäni kiinni ja yritin unohtaa. En pystynyt. Silmät kiinni tunsin vielä voimakkaammin vatsaani uponneet tuulilasin sirpaleet. Tunsin jopa lämpimän veren maun suussani. Räväytin silmäni auki, minua kuvotti. Kuulin oven avautuvan kun veljeni tuli kotiin.

"Benjamin, anna jo olla. Se ei ollut sinun syytäsi. Oikeastaan se ei ollut kenenkään syy. Turhaan sinä märehdit siinä tuskissasi."

"Se oli kiinni vain sekunneista. Jos olisin ehtinyt jarruttaa, edes hiukan hidastaa niin ehkä isä olisi täällä eikä koomassa sairaalassa", vastasin hiljaa. En pystynyt katsomaan Oliveriin päin. Pelkäsin menettäväni itsehillintäni, jos katsoisin.

"Ja ehkä sinäkin olisit kunnossa", ääneni hiipui lähes kuiskaukseksi loppua kohden. Tykkäsin paljon enemmän siitä tunteettomasta puolestani. Tuska alkoi hiipiä rintaani lamauttavana. Päässäni sumeni ja polveni alkoivat täristä. Ei. Ryhdistäydy, ajattelin. Nyt minun täytyi pysyä tolpillani. Olin ainoa, joka nyt pystyi huolehtimaan meistä. Äiti oli jo seonnut. Sekin oli minun syytäni.

"Veliseni, se olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Se hirvihän juoksi tielle aivan itsetuhoisesti! Rauhoitu! Ei kukaan ole sinulle vihainen", Oliver henkäisi kyllästyneellä äänellä.
"Älä viitsi, minun takiani sinä istut tuossa tuolissa jalat halvaantuneena", henkäisin. Nousin ylös ja päätin lähteä töihin. En pystynyt olemaan kahdestaan veljeni kanssa. En halunnut nähdä häntä.

"Sinä et ehkä enää koskaan pysty kävelemään. Et enää koskaan voi pelata jalkapalloa. Et enää koskaan voi juosta maratonia. Minun takiani." Katsoin apaattisesti hänen ohitseen. Syyllisyys takoi päässäni kuin jomottava kasvain.

"Jos minä olen päässyt siitä yli, kyllä sinäkin pääset. Anna itsellesi edes hiukan armoa." Katsoin häneen kylmin silmin ja painelin sanaakaan sanomatta hänen ohitseen.

"Benjamin odota! Ihan totta, eihän äitikään.." Loppu jäi minulta kuulematta, kun harpoin nopeasti ovesta ulos viileään kesäiltaan.

"Yh, kuvottavaa", mutisin itsekseni, kun oksennuksen haju tulvi sieraimiini ja sumensi kaikki ajatukseni.

Otin vessaharjan käteeni ja aloin siivota. Olin töissä siivoojana jonkun porvarifirman kesäjuhlissa. Inhosin työtäni, mutta ainakin siitä sai rahaa. Äiti ei pystynyt tekemään töitä, koska oli niin sekaisin isästä. Siispä minä kärsin, mutten valittanut. Äiti katseli minua kuin murhaajaa. En mitenkään pystynyt uskomaan Oliverin sanoja siitä, ettei kukaan inhonnut minua kolarin takia.

Astuin ulos vessasta hihat suttuisena ja kuvottavalta löyhkäten. "Hyvää iltaa", sanoin kohteliasta tapailevalla äänellä käsiään pesevälle ukolle.

"Iltaa vain", mies sanoi ja katsoi minua tympääntyneenä peilin kautta. "Sinäkö olet siivoojana? Voisit vähän paremmin hoitaa hommasi, täällä on yhtä sotkuista kuin keskustassa teidän opiskelijoiden juopottelun jäljiltä!"

"Kun minä olin sinun ikäisesi, tein työni niin hyvin kuin oli mahdollista. Sen vuoksi olen nyt korkeassa asemassa, johon tuollainen vätys ei varmasti koskaan tule yltämään. Te nykynuoret olette ikävystyttävän laiskaa sakkia." Ennen kuin ehdin avata suutani, mies lähti harppomaan ripeästi pois vessasta potkaisten samalla vesiämpärini kumoon. Huokaisin kyllästyneesti, nostin ämpärin ylös ja tartuin mopin varteen.

"Helvetti soikoon mitä väkeä", mumisin ärtyneesti.

Ilta oli jo pitkällä kun pääsin lähtemään kotiin. Vessan ukon lisäksi olin saanut kuulla haukut niin monta kertaa, että ehdin jo turtua siihen. Kotimatkalla ajatukseni alkoivat vaeltaa hirvenkarvoissa, joita kaivoin tuskaisena veljeni suusta tämän maatessa tajuttomana ja verisenä auton vieressä.

Astelin rivakasti kohti kotia, mutta seisahduin kun huomasin pukumiehen, joka tuijotti minua. Hänen kanssaan oli toinenkin mies, joka näytti perin kyllästyneeltä seisoessaan kädet ristissä nojaten kerrostalon seinään.

"Hyvää iltaa, nuori mies. Minä olen Henry Albrech ja tarjoaisin sinulle töitä. Palkka on huomattavasti suurempi kuin mitä nostat tuosta siivoojan hommastasi ja työ mielekkäämpää."

"Millaista työtä? Siis mitä? Kuinka te tunnette minut?" sönkötin epävarmana.

"Me olemme tarkkailleet sinua pitkään ja tulleet siihen tulokseen, että olet oivallinen valinta meidän työntekijäksemme. Kerromme siitä enemmän sitten, kun tulet tapaamaan uutta esimiestäsi."

"Selvä, tulen mielelläni! Mutta mihin?" sanoin vähän turhankin innokkaasti. Jo pelkkä ajatus, ettei minun tarvitsisi kuurata rikkaiden vessoja, toi murheelliseen mieleeni pienen ilon pilkahduksen.

"Loistavaa. Herra Grimm toivoo tapaavansa sinut heti huomenna." Hän löi kouraani osoitelappusen. "Älä sitten suotta mainitse tästä ainakaan vielä kenellekään", hän sanoi iloisesti ja katosi valkopaitaisen kanssa yöhön. Tuijotin hämmentyneenä heidän peräänsä.

Olisin halunnut heidän kertovan enemmän tulevasta työstäni. En malttanut odottaa kuulevani lisää. Seisoin pitkän aikaa ulkona miettien, kunnes aurinko alkoi valaista ohuita valokaistaleita kapeiden kujien läpi. Loihdin kasvoilleni tyynen ilmeen ja astuin rappukäytävään ja kotiovesta sisään. "Tulithan sinä. Mikä sinua oikein viivytti?" Oliver kysyi.

"Me ehdimme jo syödä aamupalan mutta kyllä sitä sinullekin jäi", hän jatkoi.
"Minulla ei ole nälkä", mumisin. Ahdistus alkoi kovaa kyytiä hiipiä takaisin, kun näin veljeni istumassa pyörätuolissaan.

"Mihin sinä jäit maleksimaan? Me olimme huolissamme sinusta", äiti mutisi hiljaa. Minua kuvotti nähdä hänen luurankomaiseksi kutistuneet kasvonsa ja haistaa hänen viinalta ja tupakalta löyhkäävä hengityksensä.

"Kävin pienellä kävelyllä töiden jälkeen", vastasin kireästi. Raivo alkoi saada minusta otteensa. Jos jonkun, niin äidin olisin halunnut pysyvän järjissään. En olisi ikinä sanonut sitä ääneen, mutta kaipasin hänen hellyyttään ja tukeaan. Kurkkuani alkoi kuristaa.

"Sinä olet itsekäs. Veljesi olisi tarvinnut sinua aamutoimissaan, tajuatko yhtään kuinka paljon hän painaa? Meinasin katkaista selkäni auttaessani häntä suihkuun", äiti hiiskui vihaisesti.

"Anteeksi. Tulen tästä lähtien heti töiden jälkeen kotiin."

Mitä kummaa? Ajattelin kun saavuin osoitelapussa lukevan talon eteen. Tai ei se oikeastaan talo ollut vaan jonkinlainen vanha linna tai kartano. Tunsin äkkiä itseni kauhean alipukeutuneeksi, vaikka lämpötila hipoi kolmeakymmentä astetta ja tuulta ei ollut nimeksikään. Portaiden juurella seisoi kaunein nainen, jonka olin aikoihin nähnyt. "Sinä olet varmaan Benjamin?" hän huikkasi.

"Öh.. hei. Tai siis olen", vastasin ja heilautin typerän näköisesti kättäni. Idiootti. Ei kukaan enää tässä iässä heiluttele. 
"Seuraa minua", nainen käski vailla hymynkarettakaan.

Hölkkäsin hänet kiinni ja kävelimme vaiti linnan ovesta sisään ja sieltä koristeellisille käytäville, jotka toivat mieleeni museon.

Vihdoin, pitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen saavuimme ovelle, jonka takana meitä odotti pitkä, harmaatukkainen mies. Käteni olivat likomärät hiestä ja pelkäsin kainaloideni löyhkäävän kuin rankkitynnyri. "Päivää, minä olen Benjamin Armsel ja tuota.. tehän kai kutsuitte minut jonkinnäköiseen työhaastatteluun?" sanoin urheasti.

 "Päivää. Minä olen Charles Grimm. Sinun työsi tulee olemaan erikoista ja saattaa herättää sinussa moraalisia kysymyksiä, mutta me emme ole kiinnostuneita niistä. Jos suostut meidän antamiimme ehtoihin, et kysele liikaa ja teet mitä me käskemme, paikka on sinun."

"Et saa myöskään kertoa työsi luonteesta kenellekään, et ikinä. Palkkaa saat niin paljon kuin tahdot."

"Öh.. hienoa. Koska minä aloitan ja mitä minun pitää tehdä?" En antanut epävarmuuden häiritä itseäni, koska halusin kipeästi saada työn. En edes tiennyt miksi, mutta jokin kaikessa salaperäisyydessä kiehtoi minua.

"Mikä sinua vaivaa? Et voi väittää, ettei tämä olisi jokaisen miehen unelmien työtä", Claryceksi esittäytynyt tyttö kysyi minulta.
"Ei mikään. Minä vain.. en oikein pidä valehtelemisesta." Herra Grimm oli pidätellyt minua monta tuntia kertoen uskomattomia tarinoita klooneista ja julmista tiedemiehistä, jotka olivat varastaneet hänen luomuksensa. Kaikki kuulosti niin epäuskottavalta. Eihän ihmisiä voinut kloonata? Sen verran minäkin olin seurannut biologian tunneilla. Tämä kaikki tuntui yhdentä suurelta huijaukselta. Kaiken kukkuraksi Grimm oli väittänyt, että näillä klooneilla olisi jotakin superkykyjä. Minun tehtävänäni oli selvittää, mitä ne ovat.

"Sen kun vain menet ja tuijottelet noilla lempeillä nappisilmilläsi, eihän kukaan voi sinua vastustaa", Claryce kuiskasi.

"Tämä kaikki kuulostaa vaan niin sekopäiseltä", huokaisin. Claryce hihitti hiljaa, painoi kätensä reidelleni ja laski kauniin päänsä olalleni.
"Maailma on paljon ihmeellisempi paikka kuin sinä luulet",

Äh. Tämä on typerää. Mitä minä muka tuolle sanoisin? Oli kulunut aikaa jo monta kuukautta, ennen kuin järjestö löysi ensimmäisen klooneista. Hänen jäljittämiseensä oli kulunut yllättävän paljon aikaa.

Rauhoitu. Eihän tuo ole edes ihminen, vaan joku koeputkihirviö. Sen kun vaan menet ja tervehdit. Lähdin kävelemään häntä kohti itsevarmasti.

Sitten hän käännähti.  Voi ei! Hän on niin kaunis. Ja inhimillisen näköinen! Miksi minä ikinä suostuin tähän. Tiesin, mitä järjestö halusi hänelle tehdä. Kuinka minä voisin auttaa heitä vangitsemaan ihan tavallisen tytön, joka ehkä oli kasvanut jossakin muualla kuin toisen ihmisen sisällä? Tämä oli väärin, hirveän väärin. Minua huippasi.

Lähdin kävelemään hänen perässään jännittynein askelin. Vain muutama enää, niin voisin sanoa jotakin. Ei. Minä en tahdo kenenkään joutuvan tutkijoiden ronkittavaksi pöydälle minun takiani. En tahdo satuttaa enää ketään. En koskaan. Aloin jäädä jälkeen, sitten seisahduin paikalleni. En halunnut olla mukana missään näin sairaassa.

Näppäilin tutun numeron kännykkääni ja odotin, kunnes hän vastasi.
"Herra Grimm, olen pahoillani, mutta en voi jatkaa. Tuo teidän touhunne ei ole oikein. En minä voi auttaa ketään kidnappaamaan viattomia ihmisiä."

"Anteeksi. Olen pahoillani", henkäisin nopeasti ja löin luurin hänen korvaansa paniikissa. Syvämeni takoi rinnassa kuin lentoon lähtevän kolibrin siivet, mutta mieleni oli rauhallinen.

Tiesin tehneeni oikein.

Palasin kotiin ahdistuneena. Tämä ei varmasti jäisi tähän. En tiennyt ketään, joka olisi lopettanut yhtäkkiä työnsä järjestössä. Pyyhin tuskanhikeä otsaltani, nostin katseeni ja parahdin kauhusta.

"Mitä te olette tehneet senkin hullut!" huusin kauhuissani ja juoksin veljeni elottoman ruumiin viereen.

"Älähän nimittele, poikaseni. Se tuntuu ikävältä", Lucerie myhäili muka harmissaan. En voinut uskoa tätä. En mitenkään.

"Miksi? Miksi te teitte tämän? Eihän Oliver ole tehnyt mitään!" Hän ei hengittänyt eikä hänen sydämensä lyönyt. Pohjaton suru meinasi viedä minulta tajun. Haukoin henkeäni.

"Herra Grimm vaan lähetti terveisiä, ettei meidän firmastamme noin vaan lähdetä. Tämä on katsos vakava asia", Lucerie tokaisi ja lähti pois hännystelijänsä kanssa.

"Anna anteeksi veli rakas. Anteeksi", kuiskasin ja painoin kasvoni hänen rinnalleen.

********

Ihan ensiksi, oon hirveen pahoillani että tässä kesti näin kauan. Tämmöstä taukoo ei enää tuu, koska nyt on taas kone kunnossa. Seuraava osa vois tulla jo aika piankin, koska se on kirjottamista vaille valmis. Ihanaa jos joku kuitenkin tästä tauosta huolimatta tätä vielä lukee :) 

Toisekseen, halusin vähän valottaa Benjaminin taustoja, koska se on niin oleellinen ihminen tässä tarinassa. Mitä tykkäsitte? Ajattelin tehdä enemmänkin osia Benjaminin näkövinkkelistä vielä jossain kohtaa ainakin. Tästä tuli aika pitkä osa mutten keksiny mitään muutakaan kohtaa mihkä ois voinu katkasta :D

PS. Oli ihan törkeen vaikeeta luoda kaikki simit ja rakennukset uudestaan, toivottavasti ne nyt on jollakin tasolla saman näkösiä kun ennenkin :D